Matka Kasibeen

– Aadalmiak! Voisitko käydä kaupassa?
– Kyllä täti!
Otin reppuni, kaksikymppiä ja lähdin. Ulkona vaivuin ajatuksiini. Mietin tietysti nimeäni, mitä muutakaan? Miksi Aadalmiak? Aina kun kysyn sitä tädiltäni, hän vastaa: – Isäsi antoi sen. Etkä voi kysyä häneltä.
– Tiedän sen, sanoin ääneen tajuamatta sitä.

Äkkiä törmäsin johonkin hyvin suureen ja pehmeään. Kohotin katseeni. Keskellä Yorkin syyskylmää katua makasi suurin kissa, mitä eläessäni olin nähnyt. Kissa nousi istumaan.
– Siinähän sinä olet Aadalmiak, kissa sanoi.
– Mistä tiedät nimeni?
– Kasibessa kaikki tietävät nimesi.
– Miksi?
– Koska minun nimeni on Aadalmiak.

Tuijotin kissaa. Tämä ei voinut olla totta. Tämän oli pakko olla unta. Nipistin itseäni. Se sattui.
– Olemme hukanneet jo tarpeeksi aikaa, lähdetään, kissa sanoi.
Kissa koukisti jalkojaan, jotta voisin kavuta sen selkään. Minä kiipesin. Miksi? En tiedä! Muistan, että minua pelotti. Pääni oli täynnä usvaa. En tiennyt mistään mitään...
Käännyin katsomaan taakseni. Kadulla seisoi tyttö, joka katsoi hölmistyneenä minua ja kissaa. Huomautin asiasta kissalle, mutta se sanoi vain: – Älä välitä, hänellä on oma seikkailunsa.
Me lähdimme.

– Aadalmiak, mikä on Kasibe? kysyin.
– Se on maa.
– Entä miksi sinä tulit hakemaan minut sinne?
Kissa ei vastannut heti, koska juuri silloin sen piti väistää pientä kivirykelmää.
– Koska kaikkien Aadalmiak-nimisten olentojen on määrä matkustaa Kasibeen minun kanssani.
– Miksi?
– Se on kirjoitettu tähtiin.
Äkkiä mieleeni tuli mieletön ajatus.
– Tiesikö minun isäni Kasibesta?
– Hän tietää yhä.
Olisin varmasti tipahtanut Aadalmiakin selästä, jos en olisi pitänyt kiinni.

Alkoi hämärtää. Katsoin taivaalle. Aurinko oli laskenut huomattavasti lähdöstämme.
– Miksi aurinko laskee noin nopeasti? kysyin.
– Siksi koska aika kuluu nopeammin.
– Miksi aika kuluu nopeammin.
– Että pääsisimme nopeammin Kasibeen.
– Mutta jos aika kuluu nopeammin, niin… Tai siis sinähän et juokse nopeammin ja…
– Älä vaivaa päätäsi sillä. On jo myöhä. Laskeudu selästäni. Tässä lähellä on vanha karhunpesä, voimme yöpyä siellä.

Laskeuduin Aadalmiakin selästä, ja kömmimme luolaan. Kissa käpertyi kerälle. Epäröin hetken, mutta käperryin kissan turkkiin. Siinä oli lämmintä ja pehmeää. Mutta minulla oli paljon kysymyksiä, ja kaipasin niihin vastauksia.
– Onko kaikkien Kasibessa asuvien olentojen nimi Aadalmiak?
 Aadalmiak nauroi. Hän nauroi lämmintä, kehräyksen kaltaista naurua.
– Voi rakas lapsi, luuletko ettei tähtiin mahdu muuta? Ei, on muunkin nimisiä, mutta tarkemmin en kerro nyt. Lepää, huomenna saavumme Kasibeen.

LOPPU (TÄLTÄ ERÄÄ...)

Teksti: Olga