Elämä suomalais-venäläisenä

Teksti: Sabina Saarinen
Kuva: Mia Hakuli

Elämme maailmassa, jossa on yli 7 miljardia ihmistä, yli 200 eri maata. Maailmassa, jossa on satoja tai jopa tuhansia eri kulttuureja ja kieliä. Maailmassa, jossa joka ihmisellä on juuria eri puolilta maailmaa.

Minä olen syntynyt 19. syyskuuta vuonna 2001. Todella monet ihmiset luulevat, että olen syntynyt Venäjällä sen perusteella, että puhun venäjää, mutta ei. Olen syntynyt Latvian pääkaupungissa, Riikassa, yksityisklinikalla syksyisenä iltana.

Kun olin 2-vuotias, muutimme äitini ja isäni kanssa Suomeen, jolloin alkoi minun elämäni monikulttuurisessa perheessä ja maassa. Vaikka meidän perheen pääkieli on venäjä, kumpikaan vanhemmistani ei ole Venäjältä: äitini on Latviasta, kun taas isäni on syntynyt Saksassa, ja hänen isänsä on venäläinen ja äitinsä suomalainen. Minulla on siis juuria monista eri maista.

Asuin noin 9 vuotta Jyväskylässä ja kävin normaalia suomalaista koulua, jossa oli vain suomalaisia. Siinä ajassa minä olin jo saanut suomalaisen passin ja kansalaisuuden, joten teknisesti minä olin suomalainen. Puhuin, ymmärsin, ja kirjoitin suomen kielellä samalla tasolla ja jopa paremmin kuin monet muut suomalaislapset. Kuitenkin minun koulussani minua pidettiin outona ja ulkopuolisena, koska minun elämässäni ja perheessäni oli muita kieliä kuin suomi. Se oli heille ennen kuulematonta. Monien vuosien ajan minua kiusattiin ja yritettiin satuttaa jättämällä ulkopuolelle, haukkumalla ryssäksi ja kertomalla opettajille asioita, jotka eivät edes olleet totta. Oli myös niitä lapsia, joita se ei haitannut, ja he näkivät minussa ihmisen eivätkä venäläisen tai suomalaisen.

Kun olin aloittanut 4. luokan, isäni löysi suomalais-venäläisen koulun Lappeenrannasta. Silloin olin innostunut siitä erittäin paljon, sillä se tarkoitti sitä, että tapaisin monia venäläisiä, opiskelisin venäjää ja pääsisin sellaiseen paikkaan, jossa monikulttuurisuus on niin sanotusti normaalia. Nyt neljän vuoden jälkeen minulla on paljon positiivisia muistoja koulusta, ihmisistä, ja kaupungista.

Olen vuosien ajan pohtinut, minkä takia lapset ovat niin julmia. Ne viattomat, 5–8-vuotiaat lapset. Kuulostaa epäuskottavalta, eikö? Olen myös etsinyt tietoa siitä: kävi ilmi, että Jyväskylässä ei ole ikinä ollut maahanmuuttajien, pakolaisten yms. vastaanottokeskusta. Luulen, että juuri sen takia ihmiset eivät ole tottuneet siihen, että kaupungissa on muunmaalaisia ihmisiä kuin suomalaisia, mikä on sinänsä hauska asia, sillä juuri Jyväskylässä sijaitsee kansainvälisiä yliopistoja ja oppilaitoksia. Toisaalta kaikki koulut sijaitsevat kaupungin keskustassa, ja minä itse asuin 10 minuutin ajomatkan päässä siitä. Varmaankin kansainvälisyys ei yltänyt sinne asti…

Kun taas Joutsenossa on pakolaisten vastaanottokeskus, joka on toiminut monia vuosia, ja koska Lappeenranta ei sijaitse niin kaukana Joutsenosta, pakolaisvirta ja turvanhakijavirta on tullut myös Lappeenrantaan. Lappeenrannassa kansainvälisyys on siis tuttua, mistä on hyvänä esimerkkinä kansainvälinen yliopisto ” Lappeenranta University of Technology” eli LUT. Opiskelijat tulevat Lappeenrantaan eri puolilta maailmaa, esimerkiksi Venäjältä. Vielä yksi asia, miksi Lappeenrannassa on paljon venäläisiä, on se, että Lappeenranta sijaitsee rajan vieressä.

Lopuksi haluaisin sanoa, että kenelläkään tässä maailmassa ei ole helppoa, olit sitten puhdas suomalainen vai latvialais-venäjäläis-saksalais-suomalainen. Mielestäni yksi suurimmista syistä ovat stereotypiat: suomalaiset asuvat igluissa, kotilemmikkinä jääkarhu, ja heillä on ympärivuoden -40 astetta, kun taas venäläiset juovat vodkaa joka päivä ja ratsastavat karhulla töihin soittaen balalaikkaa. Ehkä sellaisia ihmisiä on, en tiedä. Suurimmaksi osaksi on tuiki tavallisia ihmisiä, jotka opiskelevat ja käyvät töissä. Siksi toivon, että silloin kun minun ikäryhmäni ihmiset saavat lapsia, tätä ongelmaa ei enää olisi.